Tenure Track

Viimeisestä pidemmästä postauksesta on jo vierähtänyt yllättävän kauan aikaa. Lähinnä siksi, että olen viime viikkoina ollut suorastaan väsynyt ajattelemaan. Gradu. Työt. Molemmat kiinnostaisivat ihan äärettömän paljon, mutta välillä sitä vain on hetkiä, jolloin haluaisi haudata raskaat aivonsa johonkin kiven koloon ja kulkea hetken mieli kevyenä, ilman ajatuksia.

Nyt olen kuitenkin viime päivinä mietiskellyt yksikössämme ja koko yliopistolla ajankohtaisena olevaa tenure track -asiaa. Olen saanut valmistella muutamien aiheeseen liittyvien asiakirjojen ja ohjeiden englanninkielisiä käännöksiä, minkä varjolla olen päässyt mukavasti vähän entistä paremmin sisälle koko tenure track -asiaan. Tämä taas on herättänyt mieleeni monia tulevaisuuden työllistymisnäkymiin liittyviä kysymyksiä.

Tenure trackin (suom. vakinaistamispolun) ideana on asteittainen edistyminen uramallin tasolta toiselle kohti professorin toistaiseksi voimassa olevaa tehtävää. Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikössä on eilettäin avautunut ensimmäinen tenure track -mallia noudattava työpaikkailmoitus. Kyseessä on apulaisprofessorin tehtävä tilastotieteen, erityisesti data-analyysin erikoisalalla. (Lisätietoja) Vakinaistamispolun tasot ovat 1. tutkijatohtori (3-5 vuotta) 2. yliopistonlehtori (5 vuotta) 3. yliopistotutkija (5 vuotta) 4. apulaisprofessori (5 vuotta) ja 5. professori (vakituinen). Hakija rekrytoidaan ennalta määritellylle tasolle, josta tämä etenee (tyypillisesti) 5 vuoden sykleissä kohti professorin pestiä. Viiden vuoden välein (siis tasolta toiselle siirryttäessä) suoritetaan tenure review -arviointi: henkilö on joko suoriutunut tehtävässään esimerkillisesti, jolloin hän siirtyy seuraavalle tasolle TAI suoriutumistaso ei täytä annettuja vaatimuksia, jolloin seuraavalle tasolle ei siirrytä vaan työsuhde päättyy.

Tämä pakottaa ajattelemaan tulevaisuuden työllistymishaaveita erilaisesta näkökulmasta. Onko entisestään yleistyvä trendi se, että vakituisiin pesteihin enää tulevaisuudessa palkata suoralta kädeltä – vaan vakinaiset paikat on ansaittava useiden määräaikaisten työsuhteiden ja ensiluokkaisen työssä edistymisen kautta? Vakinaistamispolun tasojen yli ei voi hyppiä, vaan jokainen edessä oleva taso on kahlattava läpi, mikäli henkilö on alunperin rekrytoitu esim. juuri tälle alimmalle tutkijatohtorin tasolle. Parhaimmillaan tutkijatohtorin määräaikaisessa pestissä aloittavalta voi siis kulua seuraavat 20 vuotta ennen kuin hän saavuttaa professorin vakituisen pestin! Entäs jos työntekijä pahaksi onnekseen sattuu kompuroimaan maaliviivalla eikä apulaisprofessorin tehtävässään kykenekään osoittamaan tarpeeksi edistyksellisiä työtuloksia? Todetaanko silloin, ettei henkilö valitettavasti täytä määrättyjä kriteereitä tällä kertaa, mistä johtuen professorin vakinainen pesti luiskahtaa hyppysistä (20 vuoden puurtamisen päätteeksi) ja apulaisprofessorin pesti päättyy kaikessa hiljaisuudessa määräajan kuluttua umpeen – tough luck.

Toki, vakinaistamispolun etenemismalli on huomattavasti lyhyempi, mikäli henkilö rekrytoidaan jo valmiiksi korkeammalle tasolle, kuten tuossa edellä mainitussa työpaikkailmoituksessamme, suoraan apulaisprofessoriksi: tuolloin jo viiden vuoden kuluttua näköpiirissä siintää mahdollisuus edetä vakinaiseen professorin työsuhteeseen – huomattavasti inhimillisempi tulevaisuudennäkymä. Kysymys kuuluukin: kuka sitten haluaisi ikinä hakeutua vakinaistamispolun alimman tason tutkijatohtorin pestiin, jos siihen liittyvä etenemismalli on pitkä kuin nälkävuosi? Kenties sellaiset henkilöt, jotka keräävät kokemusta erilaisista yhteisöistä eivätkä aktiivisesti edes havittele sitä vakituista pestiä? (Ovatko tällaiset henkilöt sitten kuitenkaan kovin sitoutuneita työntekijöitä?)

….Tai ehkä tuohon työtehtävään hakeutuisivat juuri minunkin sukupolveani edustavat yksilöt, jotka eivät vielä tähän päivään mennessä ole päässeet tuudittautumaan vakituisten työpaikkojen suomaan turvallisuuden tunteeseen, vaan ovat sitä vastoin tottuneet stressaamaan työtilannettaan ja ajattelemaan, etteivät ”työpaikka” ja ”pysyvyys” ikinä sovi samaan lauseeseen. Sen sijaan työntekijän on kyettävä jatkuvasti venymään, haastamaan itseään, pyrkimään tehokkuuteen, kuluttamaan vähemmän, tuottamaan enemmän, korostamaan parhaita puoliaan, edistämään ammattitaitoaan, kehittämään tietämystään, kouluttautumaan laaja-alaisemmin, verkostoitumaan kattavammin – ja terävöittämään alati omaa kuvaansa työnantajan silmissä. Pienikin lipsahdus tästä kehityskulusta palkitaan oitis työsuhteen päättämisellä – tai ei niinkään, vaan ”työsuhteen jatkamatta jättämisellä”, sillä oven takanahan kolkuttelee jo jonoksi asti muitakin entistä tehokkaampia kandidaatteja, jotka kärkkäästi tunkevat jalkaansa oven väliin heti oivan tilaisuuden tullen.

Näistäkin asioista huolimatta tenure track on kuitenkin loppupeleissä hyvä juttu. Vaikka kyseisen uramallin alku onkin määräaikaisten pestien värittämää, jokaista tasoa seuraa kuitenkin aina mahdollisuus. Ilman tenure trackia määräaikaista tehtävää ei välttämättä seuraisi edes sitä mahdollisuutta – vaan vain työsuhteen päättyminen (mm. oma tilanteenihan on nykyisen työni suhteen juuri tällainen). Tenure track edustaa myös mielenkiintoista haastetta rekrytoitavalle työntekijälle: viiden vuoden välein työntekijälle asetetaan uudet tavoitteet, joiden tavoitteleminen luo mielekkyyttä omaan työhön. Myös tuloksia odottava työyhteisö motivoi haastamaan itsensä ja kehittämään omaa ammattitaitoaan mahdollisimman kokonaisvaltaisella tavalla. Yliopisto tarjoaakin mielestäni puitteet todella mielekkäälle ja haastavalle urakehitykselle, jossa voi parhaimmillaan kokea todellista ”työn imua”, sillä työyhteisönä yliopisto edustaa ihan omaa maailmaansa. Toisinaan yliopistojen ylevän akateeminen ja jopa jokseenkin tärkeilevä ilmapiiri voi toki tuntua hitusen teennäiseltä, mutten voi väittää, ettenkö kokisi juuri tätä työyhteisöä omakseni. Oman määräaikaisen pestini päättyessä tulen varmasti kokemaan tietynlaista orpouden tunnetta, kun minulle osoitetaan ovea ja olisi aika kerätä luunsa kasaan ja siirtyä muualle. Tosin, jos tuolla hetkellä sattuisi olemaan tenure track -pesti avoinna, tunkisin varmaan hanakasti itsekin jalkaani oven väliin.

Takaisiko tenure track minullekin mahdollisuuden ja ehkä sitten jonain päivänä jopa sen myyttisen vakinaispestin? Kuka tietää.

Freshly baked Open Access -report!

Viime syksyn kirjastoharjoittelun aikana laatimani Tampereen yliopiston kirjaston rinnakkaistallennusraportin englanninkielinen käännös on viimein ilmestynyt ja lisätty TamPub-arkistoon vapaasti saataville! Linkki kirjaston nettisivujen tiedotteeseen tässä KLIK!, ja linkki itse raporttiin tässä KLIK!

Oman käännöksen ”julkaiseminen” muiden luettavaksi on aina yhtä jännittävää  ja hermostuttavaa yhtä aikaa. Kääntäjänä sitä katsoo ja analysoi aina omaa tekstiään niin kriittisesti – ja kuitenkaan en tietääkseni ole laatinut vielä yhtään sellaista käännöstä, josta ei itse tekstin sanoma välittyisi lukijalle aivan tarpeeksi ymmärrettävässä muodossa. Täydellisyyteen haluan kuitenkin aina pyrkiä. Kääntäjän työ on kuitenkin siinä suhteessa epäkiitollista, ettei kääntäjän työpanosta tyypillisesti edes huomata – ellei tekstin luettavuus ja ymmärrettävyys ole aivan erinomaisen ala-arvoisella tasolla.

Summa summarum: Olen tämän käännöksen suhteen tyytyväinen jos…

  • …raportin latauskertoja karttuu TamPubiin mukava määrä
  • …käännöksen kielellisestä ilmaisusta ei kuulu sen kummempia kommentteja keneltäkään

Joka tapauksessa käännöstyöt ovat aina yhtä koukuttavia, joten näitä tekisin mieluusti lisää tulevaisuudessakin!

Kuinka hyviä sitä sitten ollaan?

Lueskelin gradumatskuihin liittyen Özgür Külcün laatimaa tutkimusta (Records Management Practices in Universities: A Comparative Study of Examples in Canada and Turkey) turkkilaisten ja kanadalaisten vertailuyliopistojen asiakirjahallinnan tilanteesta.

Ihan asiakirjahallintaan liittymättömänä huomiona, panin merkille Külcün tutkimuksessaan taulukoimat vertailuyliopistojen rankingit.

”Löytyisiköhän Tampereen yliopistonkin ranking netistä?”

Löytyyhän se. Rankkauksen tarjoaa ainakin topuniversities.com

Mitä tulee Tampereen yliopiston yleisrankingiin (Overall), tuorein sijoituksemme (vuodelta 2012) näyttää olevan 395. Parhaimmillaan yliopistomme on näköjään kirinyt sijalle 319 vuonna 2007. Onko tästä pääteltävä, että aiemmin oltiin älykkäämpiä, tehokkaampia ja laadullisesti korkeatasoisempia vai että nykyään on parempia (ja kenties useampiakin) kilpakumppaneita?

Kuten arvata saattaa, Helsingin yliopiston ranking painii ihan eri kategoriassa: vuoden 2012 sijoitus 78. Kyseisen yliopiston viime vuosien paras sijoitus on puolestaan vuodelta 2010: sijoitus 75.

Mitenkäs se oli, kun Suomen koulujärjestelmän piti olla huippuluokkaa? Mielestäni ihan kelpo sijoitukset tämän kokoiselle maalle, mutta ei kai näillä rankingeilla ihan kultamitalista kamppailla (ainakaan siis yliopistotasolla)?

Kesä ohi – harjoittelu ohi

Allekirjoittaneen ensimmäinen harjoittelu on nyt sitten tullut päätökseen (oikeastaan jo viime maanantaina), mutta en ole saanut aikaiseksi tulla toteamaan sitä myös täällä blogitodellisuudessa – kenties siksi, etten haluaisi ajatella mukavan harjoittelukokemuksen tulleen näin pian päätökseensä? Näin jälkeenpäin on ehkä jo hyvä tuoda esille, minkälaisessa harjoittelupaikassa olen kesäni viettänyt (vaikka se on kenties käynytkin jo selville aiemmista kirjoituksistani). Kyseessä oli siis Tampereen yliopisto, eli omalla tavallaan tuttu ja turvallinen ympäristö. Näin jälkeenpäin tuntuu edelleen jokseenkin käsittämättömältä, että niinkin ison ja moniulotteisen organisaation asiakirjahallinnossa työskentelee pääasiallisesti vain 2 työntekijää, puhumattakaan arkistopuolesta, jonka laajaa reviiriä vartioi vain 1 työntekijä. Tästä huolimatta harjoittelupaikkani asiakirjahallinto- ja arkistoasiat tuntuivat olevan huomattavasti paremmalla tolalla kuin esimerkiksi viime kevään Tweb-kurssilla oman pienryhmäni haastattelemalla ELY-keskuksella, jonka asiakirjahallinnon ja arkistotoimen tilanne antoi alan tuoreelle opiskelijalle jo puolessa tunnissa lähestulkoon epätoivoisen kuvan koko alasta. Omaan harjoitteluuni en tästä syystä uskaltanut tulla turhan ruusuisin mielikuvin varusteltuna – joskin todellisuus onneksi osoittautui lopulta varsin mielenkiintoiseksi ja jopa innostavaksi, vaikka myös alan haasteet kävivät harjoittelun myötä varsin ilmeisiksi. Omalla kohdallani alan haasteista jäivät kenties päällimmäisinä mieleen tietynlaiset ajoittaiset ”voimattomuuden” tuntemukset, sillä asiakirjahallinnon/arkistotoimen aloilla joutuu näköjään mitä ilmeisemmin tottumaan tietynlaiseen altavastaajan asemaan. Tämä siksi, ettei alan keskeisimpiä aspekteja välttämättä arvoteta kovinkaan korkealle organisaation muiden työntekijöiden keskuudessa. Tuntuu olevan valtava saavutus jo sinällään, mikäli oman organisaation johtoporras saadaan edes vakuuttuneeksi arkistotoimen ja asiakirjahallinnon arvosta saati sitten ajamaan näiden periaatteiden toteutumista organisaatiossa laajemminkin. Tampereen yliopistolla tunnuttiin arvostavan arkistotointa kohtuullisessa määrin, joskin loppupeleissä kenties vähemmän kuin asiakirjahallintoa – (tämä lienee yleinen tendenssi, sillä asiakirjahallinto koetaan varmasti dynaamisemmaksi ja tähän päivään aktiivisemmin kuuluvaksi toiminnoksi, kun taas arkistotoimi näyttäytyy ulkopuolisen silmissä pikemminkin unohdettuna ja vähemmän tärkeänä taustaprosessina, johon panostetaan, jos aikaa, tilaa ja taloudellisia resursseja jää muilta tärkeämmiltä toiminnoilta). Koin varsin positiiviseksi sen, ettei harjoitteluorganisaatiossani vallinnut turhan hierarkinen ilmapiiri, vaan jokaisen työnkuvaa arvostettiin aina siivoojista rehtoriin saakka. Luonnollisestikaan en kuvittele saaneeni kokonaisvaltaista kuvaa niinkin suuresta organisaatiosta vaivaisen kolmen kuukauden työpyrähdyksen aikana, mutta koen silti tulkinneeni vallitsevaa ilmapiiriä suhteellisen oikealla tavalla: suuressa organisaatiossa lienee jopa pienoinen pakko arvostaa työtoverin työpanosta, sillä tämän kokoisissa organisaatioissa yksilön oma työpanos on auttamattomasti (enemmän tai vähemmän) sidoksissa kollegoiden työpanokseen – yhteistyön tärkeys korostui mielestäni erityisesti kirjaamotyön informaatiopalveluluonteessa, mutta myös arkistotyössä, sillä arkistoitavat materiaalithan ovat juuri kaikkien muiden paitsi arkistotyöntekijän itsensä tuottamia (hyvän yhteistyön tuloksena materiaalit ensinnäkin toimitetaan arkistoihin asti ja toisekseen ne saapuvat asianmukaisessa kunnossa). Erityisesti oma esimieheni tuntui korostavan kommunikaatio- ja yhteistyötaitojen merkitystä arkistoalalla (varsin yllättäviä ominaisuuksia, joita ei varmasti suoralta kädeltä osaisi odottaa stereotypiseltä arkistotyöntekijältä?). Yliopistolla hallintoihmisten välinen kommunikaatio ja yhteistyö tuntuikin oman näkemykseni mukaan sujuvan varsin mallikkaasti, enkä ainakaan itse kohdannut kirjaamotyöntekijänä hankaluuksia tämän suhteen. (Sen sijaan ilmeisesti hallintoihmisten ja opetushenkilöstöön kuuluvien välillä on kollegojeni mukaan toisinaan aistittavissa ajatusmaailmojen erilaisuudesta johtuvia erimielisyyksiä ja eturistiriitoja – joskin omasta mielestäni kyseisen kaltaista tilannetta on mahdoton välttää. Onhan luonnollista että eri ammattien edustajat puolustavat omia näkemyksiään, tarvittaessa myös muiden kustannuksella, sillä kaiken takana on lopulta aina joukko perusitsekkäitä ihmisiä. Tästä syystä lienee turhaa tapella liian hanakasti tuulimyllyjä vastaan, vaan tarvitaan omaperäisempiä lähestymistapoja. Parhaimmassakin tapauksessa voidaan vain pyrkiä epäitsekkyyteen ja joustavuuteen, joiden kautta voi lopulta luonnistua myös se yhteistyö – mieluiten omaperäisellä, innostavalla ja osallistavalla tavalla.) Vakituiset työntekijät toki kohtaavat työssään huomattavasti enemmän haastavia tilanteita, kuin muutaman kuukauden verran organisaation pikkuapulaisena työskentelevä harjoittelija, mutta tästä huolimatta koin kuitenkin organisaatiossa olevat haasteet mielenkiintoisina ja sopivalla tavalla vaativina – ja olisinkin mielelläni jäänyt niitä ratkomaan, jos siihen olisi ollut mahdollisuuksia. Toivon mukaan samalla tavalla inspiroivia työtehtäviä ja työyhteisöjä löytyy myös tulevaisuudessa, sillä harjoittelun myötä jäi minulle ainakin varsin positiivinen kuva sekä asiakirjahallinnosta että arkistoalasta. (Todennäköisesti olin lähimpien kollegojeni mielestä joko virkistävällä (?) tai liian naiivilla tavalla vihreä innokkuudessani ja kärsimättömyydessäni päästä ratkomaan aloihin liittyviä haasteita, mutta itse kuitenkin toivon, etten koskaan menettäisi tätä liiallista (?) innokkuuttani ja omaksuisi sen sijaan rutinoitunutta, leipääntynyttä, alistuvaa tai muuten vain ”laimentunutta” asennetta alaa kohtaan, vaan haluaisin ehdottomasti kokea samanlaista intoa ja mielenkiintoa mahdollisimman pitkään.) Harjoittelupaikaltani en olisi varmasti voinut toivoa enempää – joskin arkistotyöhön liittyviä tiedonhakutehtäviä olisin mieluusti tehnyt harjoitteluni aikana enemmänkin (olisiko pitänyt pyytää esimieheltä tekaistuja tiedonhakuharjoituksia?). Kirjaamotyössä sainkin sitten tehdä jos jonkinlaista tiedonhakua huomattavasti enemmän. Tähän liittyen koin myös harjoittelussani yllätyksekseni pienimuotoisen asennemuutoksen: asiakaspalvelutehtävät osoittautuivat tällä alalla jopa mukaviksi ja erittäinkin kiinnostaviksi työtehtäviksi (täydellinen vastakohta kaupanalan asiakaspalvelutehtäviin, joiden pariin palaisin enää pitkin hampain ja korkeintaan kausiluontoisesti pakon edessä). Kaikin puolin olin siis varsin tyytyväinen harjoittelija koko kesän ja iloinen siitä, että pääsin tutustumaan myös yliopistojen toisenlaiseen, opintojen ulkopuoliseen maailmaan. Sekä työtehtävät että kollegat tekivät harjoittelustani ikimuistoisen. Mukavaa siis oli – jopa hauskaa!

Entä miten elämä jatkuu tästä eteenpäin?

Ensi viikon torstaina alkaakin sitten seuraava harjoitteluni, tällä kertaa kirjastomaailman poluilla. (Nähtäväksi jää, kuinka sujuvasti arkistokengät pystyy jättämään tien poskeen ja vetämään tilalle uudet kirjastomaailman tohvelit.) Piakkoin täytyisi myös aloitella jälleen opiskelujan todellisuutta yliopistolla graduseminaarin muodossa. ”Mistä gradu?” painaa siis taas mieltä entistä vaativammin. Onneksi olen kesän mittaan pallotellut muutamia ideoita mielessäni, enemmän tai vähemmän vakavissani, mutta tästä lisää kenties myöhemmin. Sen voin kuitenkin todeta, että monet potentiaalisista aihekukkasista ovat kuitenkin nimenomaan harjoittelun myötä mieleen pulpahtaneet, joten jo pelkästään tästä syystä voisin lämpimästi suositella työharjoittelua kaikille korkeakouluopiskelijoille – erityisesti juuri sen graduseminaarin kynnyksellä!