Vuosikymmenten kirjastostrategia

Opintoihini liittyen tarkastelen parhaillaan kirjastostrategioiden kehitystä viimeisten vuosikymmenten aikana, ja olen jokseenkin hämmentynyt siitä, miten vähän kirjastojen toimintastrategioissa näyttää tapahtuneen kehitystä – viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Nykypäivän 2010-luvun kirjastostrategioissa painotetaan alan ammattilaisten ja useiden kirjastojohtajien mukaan asiakaspalvelun ja organisaation sisäisen kommunikaation kehittämistä, sivistys- ja tietopalvelujen sekä kulttuuritarjonnan varmistamista ja kehitystä, elinikäisen oppimisen merkitystä, kansainvälisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Lisäksi kirjastojen on pyrittävä useiden alan asiantuntijoiden mukaan toimimaan monipuolisina, tasa-arvoisina, viihdyttävinä ja innovatiivisina kohtauspaikkoina erilaisille ihmisryhmille, sekä kyettävä todistamaan toimintansa oikeutus olemalla kustannustehokas ja tavoitteellinen organisaatio. Tulosjohtaminen on näin ollen myös nykypäivän kirjastoissa varsin olennaisessa osassa, sillä muun muassa valtio on muuttunut ennen niin holhoavasta ja hövelistä rahoittajatahosta kukkaron nyöreistä tiukasti kiinni pitäväksi ja toiminnan vaikuttavuutta armottomasti mittaavaksi auktoriteetiksi, jolla on valta halutessaan vaikka sulkea rahahanat kokonaan ja pahimmillaan ajaa kirjastot tilanteeseen, jossa koko kansan ilmainen lukusali ja tietopankki sulkee ovensa lopullisesti. Näin ollen kirjastojen on strategioissaan panostettava täysipainoiseisti toimintansa ennakkoluulottomaan kehittämiseen, tehtävä itsensä merkitykselliseksi – jopa välttämättömäksi –  koko yhteiskunnalle ja kyettävä todella osoittamaan toimintansa oikeutus selviytyäkseen edes tämän vuosituhannen puolivälin tienoille saakka.

Kuinka nämä nykypäivän strategiat, visiot ja toiminnan tavoitteet sitten eroavat esimerkiksi seuraavanlaisista näkemyksistä:

Kirjastojen asema kansalaisten perustietolähteenä edellyttää, että kirjasto kykenee antamaan luotettavan kuvan maailmasta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta… On vahvistettava henkistä kulttuuria aineellisen kulutuksen sijasta ja aivan erityisesti on korostettava elinikäisen kasvatuksen mahdollisuuksia jokaisen yksilön kohdalla… Kirjastoista on yhä selvemmin pyrittävä kehittämään kohtauspaikkoja, joissa elämyksellinen aineisto on keskeisellä sijalla, joissa palvelu perustuu inhimilliseen vuorovaikutukseen ja joiden yhteydessä voidaan harjoittaa myös muita kuin kirjastolle ominiaisia kulttuuritoimintoja. Näin kirjasto voi omalla toiminnallaan vähentää vieraantuneisuutta ja tarjota ihmisille tilaisuuksia kanssakäymiseen sen sijaan, että he tyydyttäisivät virkistystarpeitaan yksinomaan kodeissaan erilaisten vastaanottimien ja tietokonepäätteiden avulla.

Kyseinen sitaatti on Suomen kirjastoseuran tavoiteohjelmasta vuodelta 1981.  Nyttemmin se on lainattu Vesa Niinikankaan toimittamasta ”Kirjastostrategiat”-kokoelmateoksesta – tarkemmin sanottuna Maija Berndtsonin laatimasta artikkelista ”Yleinen kirjasto muuttuu”. Kyseinen kokoelmateos on puolestaan julkaistu vuonna 1992.

Edellä mainitusta 80-luvun alkupuolen sitaatista puuttuu kenties kustannustehokkuuden ja tulosjohtajuuden painopisteet, mutta muuten kyseinen tavoite on kuin suoraan 2010-luvun kirjastoammattilaisen kielen päältä varastettu. Ja eipä aikaakaan, kun kymmenen vuotta myöhemmin M. Berndtson jo nojasikin kirjastoalalla puhaltaviin kustannustehokkuuden kalseisiin tuuliin. Toisin sanoen tulosvastuullisuus on kirjastoalalla jo (vähintään) 90-luvun takaisia peruja – ja muut vielä nykypäivänäkin vallalla olevat visiomme ja strategiamme onkin keksitty jo (vähintään) 30 vuotta sitten 80-luvun alkutohinoissa (varmasti jo paljon aiemminkin – antiikin kirjastojen aikana, mutta perustan tässä kommenttini vain yksittäiseen teokseen!).

Eikö siis ole paradoksaalista, että kirjastojen strategioita silti pyritään kehittämään tasaisin väliajoin? Missä tämä kehitys oikein näkyy, jos strategioiden perussisältö tuntuu säilyneen käytännöllisesti katsoen muuttumattomana useita vuosikymmeniä? Onko vika strategioissa vai niiden toteuttajissa, jos muutosta ei näy tapahtuvan – vai onko kirjastojen kehityksellä lopultakin vain yksi yhteiskunnallisesti merkittävä suunta, jota ei strategioiden avulla voida (saati haluta) muuttaa, mikäli halutaan säilyttää ’kirjastojen’ olemus ja perustehtävä vakiona? Näkyvätkö toteutuneet strategiat sen sijaan kehittyneenä toimintana strategioiden muuntumisen sijaan? Ovatko 2050-luvun kirjastostrategiat tulevaisuudessa yhä kuin kopioita 1981-vuoden kirjastoseuran tavoiteohjelmasta?
Entä onko toiminta tuolloin kehittynyt 2010-luvun takaisesta? Toivon mukaan kyllä, sillä muuten lienee epävarmaa, onko tätä koko kansan tietolaaria enää olemassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s