What’s up, 21st century RM / AM?

Lueskelen parhaillaan tentti- ja lisämateriaaleja asiakirjallisen tiedon arvonmääritykseen ja seulontaan liittyen. Aihe on käsittämättömän laaja, merkillisen problemaattinen ja paikoin jopa turhauttava — ainakin allekirjoittaneen omasta näkökulmasta, sillä itse henkilökohtaisesti en pidä tilanteista, joissa ei asioista päästä jonkinlaiseen hyväksyttävään lopputulemaan. Pyörittelen mielelläni esimerkiksi juuri arvonmääritykseen ja seulontaan liittyviä kysymyksiä mielessäni ja tarkastelen eri näkökulmien pätevyyttä ja kattavuutta, mutta koen ajoittain turhautumusta siitä, etten löydä ”oikeaa ratkaisua”. Tästä huolimatta en koe halua luovuttaa näkökulmien plaraamisen suhteen, vaan sisuuntumisen tunteen ajamina pyörittelen asiaa kahta kauheammalla tarmolla. Voisiko siis sanoa, että asia on sekä mielenkiintoinen että turhauttava yhtä aikaa? …… Joka tapauksessa, RM:n ja AM:n parhaimpiin puoliin lukeutuu mielestäni ehdottomasti juuri se, että kaltaiseni noviisinkin ajatuksille on tällä alalla vielä rutkasti tilaa. Koin aikoinani todella vahvasti, että esimerkiksi humanististen tieteiden puolella (ts. eng. fil.) ”kaikki on jo sanottu”. Tilaa ei ollut muulle, kuin alan lukuisten arvostettujen filosofien ajatusten siteeraamiselle ja laimealle kommentoinnille, joka jo itsessään oli sekin lopulta vain muiden aiempien kommentoijien tahatonta siteeraamista. RM:n ja AM:n aloilla sen sijaan koen, että alan tuoreella opiskelijallakin on mahdollisuus pyrkiä uudeksi Jenkinsoniksi, Schellenbergiksi, Boomsiksi or whatnot. (Mahdollisuudet ovat toki todellisuudessa pikemminkin luokkaa 1/100 000:sta — mutta se yksikin riittää.) Tietoisuus siitä, että alalla on vielä tarjota ”tutkimattomia vesiä (uhka?)rohkealle tutkijaseiloreille” on riittävä kilvoite jo sinällään.

Itse jäin arvonmääritys- ja seulontasteorioita lueskellessani pohtimaan, miltä näyttäisi 2000-luvun asiakirjahallinnan/arkistotieteen, tai ylipäätään kaikkien tieteenalojen, kehitys esimerkiksi juuri 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin ”suurten ajattelijoiden” (esim. Jenkinson ja Schellenberg) silmissä. Omat käsitykseni voivat johtua toki siitä, että parhaillaan elän tätä aikaa, ja joudun sen vuoksi tarkastelemaan tilannetta liian sokeasti ja läheltä, ilman objektiivista perspektiiviä. Koen silti kuitenkin jostain syystä, että 1900-luvun loppupuolen muutamia siteeratuimpia tutkijoita lukuun ottamatta 2000-luvun puolelta tullutta mullistavaa ja rohkeaa teoretisointia ei ole (ainakaan vielä) noussut pinnalle. Haluan toki painottaa tässäkin noviisin statustani ja todeta, että alan todelliset ammattilaiset olisivat varmasti minua pystyvämpiä arvioimaan 2000-luvun tutkimustilannetta kokonaisvaltaisemmin. Joka tapauksessa koen, ettei lähihistoria ole tarjonnut ajan tutkijoilta suuria oivalluksia, rohkeita teorioita tai erityisen innovatiivisia näkemyksiä. Ainoastaan makroseulontasuuntaukset tuovat pinnalle jonkin verran uudenlaista ajattelua, mutta suurelta osin koen nykypäivän strategioiden ja vallitsevien käsitysten sekä käytäntöjen pohjautuvan vuosikymmenten takaisten ajattelijoiden näkemyksiin. Näin ollen 2000-luvun käytännöt tuntuvat olevan Jenkinsonien, Schellenbergien, Samuelsien, Boomsien ja Cookien ajatusten kombinaatioista syntyneitä mutaatioita. Vaivaako 2000-luvun ajattelijoita innovatiivisten näkemysten puute; haluttomuus asettautua rohkean ja erilaisen teoretisoijan haavoittuvaiseen asemaan, ennen kuin omat käsitykset on hiottu huolella joka kulmasta; vai onko lopultakin kyse vain siitä, että kehitys tapahtuu aina väistämättä vanhan pohjalta, jolloin tällainen mutaatioiden ja kombinaatioiden kehittyminen on vain luonnollinen etenemissuunta eikä uusia ja radikaalisti vanhasta eroavia näkemyksiä pitäisi edes odottaa näkevänsä? Mikäli tällainen kehityssuunta on luonnollista ja väistämätöntä, en voi olla pohtimatta hienoisella kateudella menneiden vuosisatojen ajattelijoita ja filosofeja, joille maailma ja tieteen mahdollisuudet olivat vielä täysin tutkimattomat ja rajattomat (toki heidän riesanaan saattoivat toisaalta olla myös epämääräisyyden, hajanaisuuden ja suunnan löytämisen vaikeuden tuntemukset). Sen sijaan nykypäivän tieteentutkijat olisivat siis auttamattomasti kahlittuna edeltäjiensä näkemyksiin ja teorioihin, joita on kehitetty jo niin pitkälle, ettei uusien teoriasuuntien kehittäminen kaiken vanhan tiedon turruttamana ja ”jääviyttämänä” olisi tämän päivän tutkijalle enää mahdollista. Mikäli nämä ovat aikamme realiteetit, on näkökulmasta riippuen joko äärettömän mielenkiintoista tai suunnattoman turhauttavaa/masentavaa kuvitella, miltä asiakirjahallinnan ja arkistotieteen tutkimus- ja kehitysmahdollisuudet näyttävät seuraavan 100 vuoden kuluttua. Siteerataanko tuolloinkin yhä 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin ajattelijoiden teorioita, jos 2000-luvulla ei ole päästy vanhojen teorioiden lyhykäistä kommentointia ja osittaista yhdistelyä pidemmälle? Entä ollaanko tuolloin jo nykyisten humanististen tieteenalojen tilanteessa, jossa ”kaikki on yksinkertaisesti jo sanottu”?

Entä mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kaikilta aloilta loppuu sanottava? Miten käy ihmismielelle jota ahdistaa menneisyyden ajatuslasti yhä enenevässä määrin eikä tarjolla ole kuitenkaan kuin vain yksi maailma ja todellisuus, jossa teorioita ja ideoita voidaan toteuttaa?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s