Millainen johtaja selviää tulevaisuuteen?

Perjantai-iltaa vietettiin tänään informaatiotutkimuksen opintojen parissa myöhäisiltaan kestävällä kirjastoalan asiantuntijuuteen ja johtamiseen pureutuvalla luennolla. Kurssi perustuu vierailevien luennoitsijoiden antamaan panokseen, sillä jokainen neljän tunnin sessio koostuu kahden alan ammattilaisen pitämästä luennosta. Tänä perjantaina johtamiseen ja asiantuntijuuteen saatiin mielenkiintoisella tavalla tutustua kahden täysin vastakkaisia mielipiteitä edustavien luennoitsijoiden näkemyksiin siitä, millaista johtamista mm. kirjastoalalla vaaditaan nyt ja tulevaisuudessa.

K. Vänttisen (YLE Armi) näkemys edusti kenties tyypillisen feminiinistä johtamispolitiikkaa, jonka mukaan johtamisen tulisi olla erityisesti ihmislähtöistä. Johtajuuden avulla on luotava edellytykset työ-yhteisöjen yhteistyölle, avoimille keskustelukanaville ja rohkealle kommunikaatiolle. Pyrkimyksenä olisi saavuttaa tila, jossa asiantuntijoiden joukon yhteistoiminta olisi innovatiivista, saumatonta ja sallivaa. Yksilöiden persoonallisuudet korostuisivat ja työntekijöiden työmotivaatio perustuisi ihmisläheiseen organisaatiokulttuuriin. Vänttisen mukaan ideaaleissa olosuhteissa johtajan roolista muodostuu lopulta organisaation toiminnalle täysin turha hallinnan muoto – menestykseen voidaan päästä ilman johtajiakin. Vänttisen näin muovaama johtajahahmo vaikutti kuulijasta helposti lähestyttävältä, rohkaisevalta ja jokaisen työntekijän henkilökohtaisia vahvuuksia optimaalisella tavalla hyödyntävältä inhimilliseltä henkilöltä. ”Valoa tunnelin päässä” ja ”the best is yet to come” kuvaisivat erinomaisesti luennon jälkeistä mielentilaa – ”haasteita on edessä, mutta yhdessä niistä selvitään”.

J. Saarti (Itä-Suomen yliopisto) luennoi kuitenkin täysin vastakkaisin painotuksin, erittäinkin maskuliinisesta näkökulmasta. Saarti painottaa esimerkiksi yliopistokirjastojen hankalaa asemaa nyky-yhteiskunnassamme, jossa niitä kohtaavat mm. tuotteistamis-, tuottavuus-, rahoitus-, markkinointi-, keskittämis- ja säästämispaineet –  eikä ruusuista tulevaisuutta ole tarjolla kenellekään. Lähestulkoon kaiken pahan alku ja juuri on Saarrin mukaan valtio ehdottomine vaateineen ja (liian usein) perättömine lupauksineen. Resurssit luvataan tulevaa varten, mutta valtiolle ”tuleva” voi tarkoittaa yhtä hyvin kahta vuotta kuin kahta viikkoa. Ja silti, voidaanko valtiotakaan pitää syynä kaikkeen siihen, miten tässä maassa kehitytään ja millaista tulevaisuutta kohti ollaan matkalla? Valtio ei holhoa (yliopisto)kirjastoja, ei tarjoa pysyvyyttä saati tuudittavaa turvallisuuden tunnetta – mutta antaa silti parhaassa tapauksessa (pienen tai suuren) tukon seteleitä toiminnan tukemista varten. Toisin sanoen, antaa vähän ja ottaa paljon – mutta se vähäkin on usein kullanarvoista. Onko valtio siis kirjastoille (kuten monille muillekin organisaatioille) kuin oikukas rakastaja?

Saarrin mukaan johtajuudelta vaaditaan juuri näiden oikukkaiden olojen vuoksi päättäväistä, järjestelmällistä ja asialähtöistä johtajuutta. Ja ennen kaikkea: jämerää johtajuutta tarvitaan aivan välttämättä sekä nyt että tulevaisuudessa. Työtehtävien ja asioiden henkilöitymistä on pyrittävä välttämään, eikä työnkuvaan, organisaation rakenteeseen tai mihinkään muuhun käytännön aspektiin saisi liittää liian vahvoja inhimillisiä tunnesiteitä. Organisaatiomuutoksia kohdattaessa on Saarrin mukaan pyrittävä nopeaan surutyövaiheen ylittämiseen. Johtajan roolina on tällöin rohkaista työyhteisöään siirtymävaiheessa ja osattava perustella tehtyjen päätösten välttämättömyys organisaation tulevaisuuden kannalta. Johtajan on lisäksi siedettävä epävarmuutta, oltava valmis ottamaan riskejä ja olemaan toisinaan ”sydämetön valtion virkamies”, jonka kontolla on väistämättömien ja vaikeiden ratkaisujen tekeminen.

Saarti maalaa kuvan kirjastojen muuttuvasta ja epävarmasta tulevaisuudesta. Työntekijöiden, työpaikkojen, työtehtävien, organisaatiorakenteiden ja työn tavoitteiden muutokset ovat välttämättömiä. (Yliopisto)kirjastot tulevat kohtaamaan kilpailua odottamattomilta tahoilta, sähköistyminen uhkaa fyysisten kirjastojen tarpeellisuutta tulevaisuudessa, keskittämis- ja leikkauspaineet kasvavat, yliopistokirjastojen (ja siten myös tieteen) avoimuus on uhattuna ulkopuolisten sijoittajien eriävien intressien takia — sanalla sanoen (yliopisto)kirjastojen tulevaisuus on vain suuri musta aukko.

Mitä luennolla istuneen alan opiskelijan pitäisi tällaisista tulevaisuudennäkymistä siis ottaa opikseen johtajuuteen ja asiantuntijuuteen liittyen? Tarvitaanko tulevaisuuden johtajalta kirjastoalalla siis feminiinisen ihmislähtöistä vai maskuliinisen asialähtöistä johtamistyyliä? Kasvaako johtajuuden tarve entisestään laajenevassa ja kansainvälistyvässä maailmassamme vai onko johtajille enää lainkaan kysyntää 20 vuoden päästä? Ja ennen kaikkea: kuka päättää tällaisista asioista? Kenellä on niin suuri valta vai onko sitä kenelläkään? Onko johtajuuden ja asiantuntijuuden kehityskulun etenemistä mahdollista ohjata lainkaan vai soljuuko kaikki yksinkertaisesti muun yhteiskunnallisen muutoksen valtavirran mukana? Toisin sanoen, onko meillä jokaisella vaikutusta asioiden kehitykseen, muttei kenelläkään todellista vaikutusvaltaa muuttaa kehityksen kulkua?

Kuolevatko kirjastojen johtajat sukupuuttoon seuraavan 20 vuoden kuluessa? Miten silloin käy itse kirjastojen – koittaako ”vänttisläinen” tasa-arvoisen yhteistyön kukoistuskausi vai ”saartilainen” sekasorron ja hallitsemattoman hajautumisen kierre — vai kenties jokin muu, mikä?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s