MoReq2010-käännös viimein tiristetty

Oli mielenkiintoista huomata, että MoReq2010:n suomalainen käännösversio on vihdoin saatu laadittua (käännökseen kaivataan kommentteja)!

Olen aina silloin tällöin kurkistellut MoReq-työryhmän sivuille tarkistaakseni, onko asiassa tapahtunut edistystä tai muita käänteitä. Jo pitkän aikaa MoReq-prokkis on kuitenkin vaikuttanut ulkopuolisen silmään aika hiljaiselta, sillä työryhmän sivuston viimeisin päivitys on ollut vuodelta 2012: ”Moreq-käännöstyötä tehdään kevään 2012 aikana”. Kävi tietysti mielessä, onko koko projekti kuivunut kokoon.

Vaan eipä hätää. Nyt olisi sitten vasta leivottu käännösversio saatu uunista ulos!

Tässä vaiheessa on todettava, että allekirjoittanutta hiukan harmittaa, ettei itse päässyt osallistumaan MoReq2010:n käännöstyöhön muutaman vuoden takaisella yliopistokurssilla laadittua n. 10 sivun pituista käännöspätkää laajemmin. Totesin jo tuolloin, että tekstin kääntäminen oli haastavaa, mutta mielenkiintoista (hommassa pääsi hiukan paremmin sisälle asiakirjahallinan tekniseen ja järjestelmäkeskeisempään ulottuvuuteen), joten mielelläänhän ko. prokkikseen olisi osallistunut vähän laajemminkin.

Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että oma käännöspätkäni on otettu mukaan työryhmän tekemään käännösversioon ihan sellaisenaan! Ihan mukava tunne, että on siis kuitenkin päässyt osallistumaan prokkikseen edes sen kymmenisen sivun verran.

Ehkä seuraavan version käännöstyöhön voisi tulevaisuudessa hakeutua mukaan ihan oikeasti?

Mainokset

Miten sen gradun kävi?

No, graduhan valmistui sitten lopulta (ja ihan aikataulussa). Kuten arvata saattaa, hektisimmän kirjoitusputken aikana ei tänne blogin puolelle tullut paljoa harhauduttua, mutta pääasia, että valmista tuli.

Gradun viimeistely sujui lopulta hirveässä kiireessä, mikä on jäänyt jälkeenpäin hiukan hamittamaan. Deadline oli kuitenkin uhkaavan lähellä, ja gradun palauttaminen venyi kirjaimellisesti viime minuuteille. Muutamia huolimattomuusvirheitä ja muita puutteita sinne tekstiin sitten lopulta jäi, mutta projekti on nyt tehty ja taputeltu, joten hyödytöntähän sitä on enää tässä vaiheessa murehtia.

Seuraavan prokkiksen kanssa sitten paremmin (?).

Nyt, kun gradun valmistumisesta on kulunut parisen kuukautta, olen pieneksi yllätyksekseni huomannut ikävöiväni kirjoittamista. Odotinkin kyllä niin käyvän (itseni tuntien), mutta en sentään olettanut ikävän iskevän näin nopeasti. Jonkinlaista uutta kirjoitusprokkista voisi kenties aloitella tässä tulevana syksynä, jahka kunnon motivaatiopiikki iskee niskaan.

Lopuksi vielä linkki valmiiseen tekeleeseeni: http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=23860

Graduahan en ole itse vielä painattamisen jälkeen uskaltanut lukea. Uskon löytäväni liikaa harmittamaan jääneitä yksityiskohtia, joten toistaiseksi en vielä ole halunnut kiduttaa itseäni asialla. Ehkä saan sen syksyn myötä vielä luettua hiukan armollisemmalla otteella. Tiedän myös saavani kyseisestä luku-urakasta taatusti motivaatiota kirjoittaa seuraavasta tekeleestä entistä paremman, mikä onkin oikeastaan ainoa syy, miksi haluan saada graduni vielä ennen pitkää kahlattua läpi.

Gradu ja pieni välikuolema

Blogi on selvästi kokenut pienen välikuoleman tässä viimeisen kuukauden aikana. Työkiireiden ja gradukiireiden vuoksi blogi on saanut jäädä vaille postauksia – ja eipä sillä, tämähän onkin vain lähinnä itseäni varten. Blogiin on helppo tulla kirjoittamaan silloin, kun oikeasti haluaisi kirjoittaa jotain hyödyllistä asiaa graduunsa, mutta ahdistus on liian kova, että saisi oikeasti mitään gradutasoisen järkevää hengentuotetta aikaiseksi. Blogia ei tarvitse stressata. Tänne voi vaan tulla, kirjoittaa, ja lähteä. Ja ennen kaikkea: ei tarvitse jatkuvasti perustella lähdeviitteiden muodossa, mistä mikäkin ajatus on saanut alkunsa (ellei itse halua niin tehdä).

Viimeisen kuukauden ajan olen yrittänyt ahkerasti keräillä gradun tapaustutkimuksen haastattelu-/testiaineistoja (paino sanalla ’yrittänyt’). Totta puhuen, omat työasiat tahtovat viedä mukanaan niin tehokkaasti, että välillä kiinnostaisi jäädä ennemmin ylitöihin pakertamaan asioita käytännön työn parissa, kuin näperrellä teoreettista gradun poikasta. Toisinaan asia taas on toisinpäin.

Haastattelu-/testiaineistojen keruu itsessään oli mielestäni erittäin mukava kokemus. Yllätyin itsekin, kuinka paljon oikeastaan pidin tästä osuudesta, sillä tällainen ei yleensä tule minulta luonnostaan. Olin kuitenkin päättänyt jo ennen koko graduprosessin alkua (ja edes koko graduaiheen valintaakin), että haluan ehdottomasti tehdä tapaustutkimusta, jossa haastattelen/testaan koehenkilöitä jollain tavalla. Näin ollen aineiston kerääminen ei ollut läheskään se prosessin tuskaisin osuus. Sen sijaan haastattelujen litterointi on osoittautunut erittäinkin vastahakoiseksi ja käsittämättömän aikaavieväksi puuhaksi (ensimmäisen n. 1h 20min kestäneen haastattelun sanasta-sanaan litterointiin vierähti muistaakseni 4-5 tuntia). Tässä vaiheessa kaikki yhdeksän haastattelua on kasassa, ja niistä 7.5 on saatu nyt litteroitua. Viikonlopun aikana olisi ehdottomasti saada nuo loputkin litteroinnit kasaan, jotta aineiston todellinen analyysi voisi vihdoin alkaa.

En kuitenkaan malttanut odottaa pidempään, vaan aloittelin jo tänään haastatteluaineistojen analyysia käymällä läpi ensimmäisen haastattelun tuloksia. Seminaariohjaajamme tosin huomauttikin viime kerralla, ettei kvalitatiivista tutkimusta tekevien tulisi eräiden käsitysten mukaan ollenkaan erottaa aineiston keruu- ja analyysivaiheita toisistaan, vaan molemmat ovat tyypillisesti yhteenkietoutuneita prosesseja – ja sitä niiden tulisikin olla. Itse olen tämän näkemyksen kanssa aikalailla samoilla linjoilla. Oikeastaan koen, ettei aineiston keruuta ja analyysia edes VOI erottaa toisistaan kvalitatiivisessa tutkimuksessa. Tutkimuksen tekijä analysoi välttämättä (joko tietoisesti tai epätietoisesti) saamiaan tuloksia koko prosessin ajan – muutenhan sitä ei edes koskaan tietäisi, milloin aineistoa on tarpeeksi ja milloin on syytä lopettaa. Seminaariohjaajamme totesi, että aineistoa alkaa olla riittävästi siinä vaiheessa, kun se alkaa toistaa itseään ja sen sisältä alkaa nousta esille havaittavissa olevia konventioita. Lisäksi myös se, ettei aineiston keruu tuota enää uusia tuloksia, on selkeä merkki siitä, että aineistoa alkaa olla riittävästi kasassa. Näin ollen, jollei tutkimuksen tekijä jatkuvasti analysoisi aineistonsa kehitystä sen keruuprosessin aikana, hän ei osaisi myöskään em. tavalla tunnistaa sitä tilannetta, jolloin aineiston määrä alkaa olla riittävä.

Oma graduaiheeni ja koko tapaustutkimukseni on siitä mielenkiintoinen, että se liittyy olennaisella tavalla omaan työhöni ja työpaikkaani. Aineiston analyysista tekee senkin vuoksi kiinnostavan se, että mahdollisilla tuloksilla voisi oikeasti olla merkitystä sekä oman työni toteuttamiseen että koko yksikkömme toimintaan. Koen aiheen myös siitä palkitsevaksi, että oman työn kautta saan päivittäin lisätietoa organisaation toiminnasta ja sitä toteuttavista henkilöistä. Oikeastaan teen siis jatkuvasti myös gradututkimusta – vaikka olenkin töissä pakertamassa ”oikeiden” työtehtävien parissa. Ongelmia tämä tuottaa vain siinä kohtaa, kun itse gradussa pitäisi sitten osata viitata oikeisiin lähteisiin, joista olen kaiken taustatiedon omaksunut. Valitettavasti luotettavaksi lähteeksi tuskin lasketaan omia kuulopuheitani tai työn kautta saamaani ”yleiskäsitystä” tai ”tuntumaa asiasta”. Vaikea juttu.

Joka tapauksessa, tulevana viikonloppuna olisi siis tarkoitus virallisesti aloittaa myös aineiston analyysi. Toivoisinkin, että motivaatio puskisi pintaan aivan erityisen sinnikkäästi koko viikonlopun ajan, jolloin voisin viettää n. 24/7 gradupakerruksen parissa ja saada analyysin hyvään vaiheeseen jatkoa ajatellen. (Gradun valmistuminen kesään mennessä alkaa tuntua jo erittäin kiireiseltä deadlinelta, mutta toivoa ei ole vielä heitetty, vaan elän edelleenkin siinä uskossa, että ”ehdin kyllä, jos vain haluan”.) Saa nähdä, kuinka käy.

Tenure Track

Viimeisestä pidemmästä postauksesta on jo vierähtänyt yllättävän kauan aikaa. Lähinnä siksi, että olen viime viikkoina ollut suorastaan väsynyt ajattelemaan. Gradu. Työt. Molemmat kiinnostaisivat ihan äärettömän paljon, mutta välillä sitä vain on hetkiä, jolloin haluaisi haudata raskaat aivonsa johonkin kiven koloon ja kulkea hetken mieli kevyenä, ilman ajatuksia.

Nyt olen kuitenkin viime päivinä mietiskellyt yksikössämme ja koko yliopistolla ajankohtaisena olevaa tenure track -asiaa. Olen saanut valmistella muutamien aiheeseen liittyvien asiakirjojen ja ohjeiden englanninkielisiä käännöksiä, minkä varjolla olen päässyt mukavasti vähän entistä paremmin sisälle koko tenure track -asiaan. Tämä taas on herättänyt mieleeni monia tulevaisuuden työllistymisnäkymiin liittyviä kysymyksiä.

Tenure trackin (suom. vakinaistamispolun) ideana on asteittainen edistyminen uramallin tasolta toiselle kohti professorin toistaiseksi voimassa olevaa tehtävää. Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikössä on eilettäin avautunut ensimmäinen tenure track -mallia noudattava työpaikkailmoitus. Kyseessä on apulaisprofessorin tehtävä tilastotieteen, erityisesti data-analyysin erikoisalalla. (Lisätietoja) Vakinaistamispolun tasot ovat 1. tutkijatohtori (3-5 vuotta) 2. yliopistonlehtori (5 vuotta) 3. yliopistotutkija (5 vuotta) 4. apulaisprofessori (5 vuotta) ja 5. professori (vakituinen). Hakija rekrytoidaan ennalta määritellylle tasolle, josta tämä etenee (tyypillisesti) 5 vuoden sykleissä kohti professorin pestiä. Viiden vuoden välein (siis tasolta toiselle siirryttäessä) suoritetaan tenure review -arviointi: henkilö on joko suoriutunut tehtävässään esimerkillisesti, jolloin hän siirtyy seuraavalle tasolle TAI suoriutumistaso ei täytä annettuja vaatimuksia, jolloin seuraavalle tasolle ei siirrytä vaan työsuhde päättyy.

Tämä pakottaa ajattelemaan tulevaisuuden työllistymishaaveita erilaisesta näkökulmasta. Onko entisestään yleistyvä trendi se, että vakituisiin pesteihin enää tulevaisuudessa palkata suoralta kädeltä – vaan vakinaiset paikat on ansaittava useiden määräaikaisten työsuhteiden ja ensiluokkaisen työssä edistymisen kautta? Vakinaistamispolun tasojen yli ei voi hyppiä, vaan jokainen edessä oleva taso on kahlattava läpi, mikäli henkilö on alunperin rekrytoitu esim. juuri tälle alimmalle tutkijatohtorin tasolle. Parhaimmillaan tutkijatohtorin määräaikaisessa pestissä aloittavalta voi siis kulua seuraavat 20 vuotta ennen kuin hän saavuttaa professorin vakituisen pestin! Entäs jos työntekijä pahaksi onnekseen sattuu kompuroimaan maaliviivalla eikä apulaisprofessorin tehtävässään kykenekään osoittamaan tarpeeksi edistyksellisiä työtuloksia? Todetaanko silloin, ettei henkilö valitettavasti täytä määrättyjä kriteereitä tällä kertaa, mistä johtuen professorin vakinainen pesti luiskahtaa hyppysistä (20 vuoden puurtamisen päätteeksi) ja apulaisprofessorin pesti päättyy kaikessa hiljaisuudessa määräajan kuluttua umpeen – tough luck.

Toki, vakinaistamispolun etenemismalli on huomattavasti lyhyempi, mikäli henkilö rekrytoidaan jo valmiiksi korkeammalle tasolle, kuten tuossa edellä mainitussa työpaikkailmoituksessamme, suoraan apulaisprofessoriksi: tuolloin jo viiden vuoden kuluttua näköpiirissä siintää mahdollisuus edetä vakinaiseen professorin työsuhteeseen – huomattavasti inhimillisempi tulevaisuudennäkymä. Kysymys kuuluukin: kuka sitten haluaisi ikinä hakeutua vakinaistamispolun alimman tason tutkijatohtorin pestiin, jos siihen liittyvä etenemismalli on pitkä kuin nälkävuosi? Kenties sellaiset henkilöt, jotka keräävät kokemusta erilaisista yhteisöistä eivätkä aktiivisesti edes havittele sitä vakituista pestiä? (Ovatko tällaiset henkilöt sitten kuitenkaan kovin sitoutuneita työntekijöitä?)

….Tai ehkä tuohon työtehtävään hakeutuisivat juuri minunkin sukupolveani edustavat yksilöt, jotka eivät vielä tähän päivään mennessä ole päässeet tuudittautumaan vakituisten työpaikkojen suomaan turvallisuuden tunteeseen, vaan ovat sitä vastoin tottuneet stressaamaan työtilannettaan ja ajattelemaan, etteivät ”työpaikka” ja ”pysyvyys” ikinä sovi samaan lauseeseen. Sen sijaan työntekijän on kyettävä jatkuvasti venymään, haastamaan itseään, pyrkimään tehokkuuteen, kuluttamaan vähemmän, tuottamaan enemmän, korostamaan parhaita puoliaan, edistämään ammattitaitoaan, kehittämään tietämystään, kouluttautumaan laaja-alaisemmin, verkostoitumaan kattavammin – ja terävöittämään alati omaa kuvaansa työnantajan silmissä. Pienikin lipsahdus tästä kehityskulusta palkitaan oitis työsuhteen päättämisellä – tai ei niinkään, vaan ”työsuhteen jatkamatta jättämisellä”, sillä oven takanahan kolkuttelee jo jonoksi asti muitakin entistä tehokkaampia kandidaatteja, jotka kärkkäästi tunkevat jalkaansa oven väliin heti oivan tilaisuuden tullen.

Näistäkin asioista huolimatta tenure track on kuitenkin loppupeleissä hyvä juttu. Vaikka kyseisen uramallin alku onkin määräaikaisten pestien värittämää, jokaista tasoa seuraa kuitenkin aina mahdollisuus. Ilman tenure trackia määräaikaista tehtävää ei välttämättä seuraisi edes sitä mahdollisuutta – vaan vain työsuhteen päättyminen (mm. oma tilanteenihan on nykyisen työni suhteen juuri tällainen). Tenure track edustaa myös mielenkiintoista haastetta rekrytoitavalle työntekijälle: viiden vuoden välein työntekijälle asetetaan uudet tavoitteet, joiden tavoitteleminen luo mielekkyyttä omaan työhön. Myös tuloksia odottava työyhteisö motivoi haastamaan itsensä ja kehittämään omaa ammattitaitoaan mahdollisimman kokonaisvaltaisella tavalla. Yliopisto tarjoaakin mielestäni puitteet todella mielekkäälle ja haastavalle urakehitykselle, jossa voi parhaimmillaan kokea todellista ”työn imua”, sillä työyhteisönä yliopisto edustaa ihan omaa maailmaansa. Toisinaan yliopistojen ylevän akateeminen ja jopa jokseenkin tärkeilevä ilmapiiri voi toki tuntua hitusen teennäiseltä, mutten voi väittää, ettenkö kokisi juuri tätä työyhteisöä omakseni. Oman määräaikaisen pestini päättyessä tulen varmasti kokemaan tietynlaista orpouden tunnetta, kun minulle osoitetaan ovea ja olisi aika kerätä luunsa kasaan ja siirtyä muualle. Tosin, jos tuolla hetkellä sattuisi olemaan tenure track -pesti avoinna, tunkisin varmaan hanakasti itsekin jalkaani oven väliin.

Takaisiko tenure track minullekin mahdollisuuden ja ehkä sitten jonain päivänä jopa sen myyttisen vakinaispestin? Kuka tietää.

Freshly baked Open Access -report!

Viime syksyn kirjastoharjoittelun aikana laatimani Tampereen yliopiston kirjaston rinnakkaistallennusraportin englanninkielinen käännös on viimein ilmestynyt ja lisätty TamPub-arkistoon vapaasti saataville! Linkki kirjaston nettisivujen tiedotteeseen tässä KLIK!, ja linkki itse raporttiin tässä KLIK!

Oman käännöksen ”julkaiseminen” muiden luettavaksi on aina yhtä jännittävää  ja hermostuttavaa yhtä aikaa. Kääntäjänä sitä katsoo ja analysoi aina omaa tekstiään niin kriittisesti – ja kuitenkaan en tietääkseni ole laatinut vielä yhtään sellaista käännöstä, josta ei itse tekstin sanoma välittyisi lukijalle aivan tarpeeksi ymmärrettävässä muodossa. Täydellisyyteen haluan kuitenkin aina pyrkiä. Kääntäjän työ on kuitenkin siinä suhteessa epäkiitollista, ettei kääntäjän työpanosta tyypillisesti edes huomata – ellei tekstin luettavuus ja ymmärrettävyys ole aivan erinomaisen ala-arvoisella tasolla.

Summa summarum: Olen tämän käännöksen suhteen tyytyväinen jos…

  • …raportin latauskertoja karttuu TamPubiin mukava määrä
  • …käännöksen kielellisestä ilmaisusta ei kuulu sen kummempia kommentteja keneltäkään

Joka tapauksessa käännöstyöt ovat aina yhtä koukuttavia, joten näitä tekisin mieluusti lisää tulevaisuudessakin!

Kenen takia sitä työtä tehdään?

Olen viime viikkoina yrittänyt kartoittaa graduni tutkimuskysymystä sekä empiirisen tutkimuksen lähestymistapaa. Tähän liittyen olen tehnyt taustatutkimusta tapausorganisaatiossa vallalla olevista mielipiteistä (sähköistä) asiakirjahallintaa ja arkistonmudostusta kohtaan sekä yrittänyt muutenkin kartoittaa (ensisijaisesti itseäni varten), millainen asiakirjahallinnallinen ja arkistonmuodostuksellinen historia organisaatiolla on takanaan. Se, että työskentelen itse samaisen organisaation riveissä auttaa kyllä huomattavasti asioiden hahmottamista, sillä ihan jokainen työpäivä tuo asioihin uusia näkökulmia.

Vasta hiljattain tajuntaani on alkanut todella iskostua, miten erilaiset näkemykset organisaation eri tasojen työntekijöillä voi ollakaan asiakirjahallinnan ja arkistonmuodostuksen tarpeellisuudesta ja käytännön toteuttamisesta. Luonnollisesti eri yksiköiden työntekijöillä on asioista eriäviä näkemyksiä, mutta oma yksikköni tuntuu ainakin olevan jokseenkin eri mieltä yleishallinnon ihmisten kanssa siitä, miten asiakirjahallintaa ja arkistonmuodostusta pitäisi toteuttaa – molemmilla ovat toki omat intressinsä etusijalla. Tämänhetkinen tilanne tuntuu kuitenkin erityisesti asianhallintajärjestelmään liittyen olevan tämä:

  1. Yleishallinnossa halutaan, että asianhallintajärjestelmää käytetään yksikkölähtöisesti, jotta järjestelmä voitaisiin nähdä nimenomaan yksikköjen oman toiminnan toteuttamisen työkaluna. Yleishallinnon rooli järjestelmän suhteen olisi ideaalitilassa nimensä mukaisesti ”yleishallinnoiva” – ts. valvojan rooli, höystettynä asioiden yleisellä ohjeistamisella, koulutuksella ja kehittämisellä. Asianhallintajärjestelmään dokumentoitaisiin rutiininomaisesti yksiköiden toimintaprosessit, ja järjestelmä olisi pääasiallinen työkalu kaikessa yksiköiden asioiden asiakirjahallinnallisella tasolla tapahtuvassa toiminnassa.
  2. Yksikössä ei asianhallintajärjestelmää haluttaisi kuitenkaan käyttää laisinkaan. Järjestelmä nähdään pikemminkin ylimääräisenä työtehtävänä, johon joudutaan minimaalisessa määrin panostamaan, koska yleishallinto velvoittaa tätä ja tarvitsee järjestelmää omaan työskentelyynsä. Mikäli yksikkö saisi päättää, voitaisiin järjestelmästä luopua vaikka kokonaan, sillä yksikön omat perinteiset ja totutut tavat hoitaa asioita toimivat heidän lähtökohdistaan katsottuna paremmin.

Toisin sanoen: Yleishallinnossa halutaan, että järjestelmää käytetään yksikkölähtöisesti. Yksikössä halutaan käyttää järjestelmää korkeintaan yleishallintolähtöisesti (mieluiten ei ollenkaan).

Lisäksi kuviossa pyörivät mukana muun muassa seuraavat realiteetit:

  1. Nykyisellään käytössä oleva asianhallintajärjestelmä on käytettävyydeltään jokseenkin epäystävällinen, mikä onnistuu jossain määrin myös karkoittamaan käyttäjiä.
  2. Järjestelmän käyttöön ei ole missään vaiheessa luotu selvää pakotetta (ts. virallista tähän velvoittavaa päätöstä ei ole tehty).
  3. Asianhallintajärjestelmän käyttöön ja tehokkaaseen arkistonmuodostukseen liittyvään aktiiviseen ohjeistukseen/koulutukseen/tiedotteisiin ei ole viime aikoina organisaatiossa panostettu. Jatkuva ja näkyvä koulutus puuttuu.
  4. Työntekijöiden vaihtuvuus vaivaa aktiivisen järjestelmän käyttöasteen ylläpitämistä.
  5. Organisaatiossa on käytössä monia muita (vakiintuneempia) tapoja/tiedotuskanavia, joiden avulla asioita hoidetaan ja käsitellään: organisaation intra, foorumiympäristöt, sähköpostilistat, jaetut kovalevyt, paperimuotoiset prosessit. Nämä keinot jättävät asianhallintajärjestelmän varjoonsa.
  6. Organisaatiokulttuurissa on vallalla tietynlainen akateemisen vapauden ajattelutapa niin hallintoa kuin organisaation koko toimintaakin kohtaan. Tällainen kulttuuri vaalii ajatustapaa, jonka mukaan ehdottomia velvoitteita ei ole, jos asiat on totuttu hoitamaan tietyllä tavalla (etenkin, jos virallisia velvoitteita ei ole annettu).
  7. Asiakirjahallinta ja arkistonmuodostus halutaan tyypillisesti hoitaa omilla totutuilla tavoilla ja siltä osin, kuin sille jää aikaa tai muita resursseja. Koko organisaation tapaa ei yleensä pidetä yksittäiselle yksikölle kaikkein optimaalisimpana tapana toimia.

Kahden tason haasteet:

  1. Kuinka saataisiin aktivoitua yksiköitä ymmärtämään, että asianhallinta, asianhallintajärjestelmä ja arkistonmuodostus halutaan kaikki toteuttaa, jollei nyt yksiköiden ehdoilla, niin ainakin yksiköiden tarpeita ajatellen? Kuinka saataisiin yksiköt innostumaan koko organisaation yhteisestä projektista, jossa asianhallintajärjestelmästä luotaisiin aidosti toimiva ja aktiivinen työkalu osaksi jokaisen yksikön toimintaa? (Tällä saavutettaisiin mm. yhtenäisyyttä kaikkien yksiköiden toimintaan ja varmuutta prosessien hoitoon sekä koko organisaation toimintaan; vähennettäisiin kaksinkertaisen työn tekemistä; vähennettäisiin erilaisten käytössä olevien järjestelmien lukumäärää; edistettäisiin tiedonkulkua ja suoraviivoitettaisiin hallinnon toteuttamista.)
  2. Kuinka saataisiin paremmin viestitettyä yleishallinnolle, ettei nykyinen asianhallintajärjestelmä palvele riittävällä tavalla yksiköiden erilaisia tarpeita? Kuinka saataisiin kehitettyä järjestelmää suoraviivaisemmaksi, selkeämmäksi, toimivammaksi ja joustavammaksi? Kuinka saataisiin järjestettyä tehokasta ja jatkuvaa koulutusta järjestelmän käyttöön? Kuinka saataisiin paremmin alleviivattua niitä hyötyjä, joita järjestelmän käyttäminen toisi yksiköille? Olisiko eri järjestelmien välille mahdollista saada lisää yhteentoimivuutta (ts. linkittää järjestelmiä yhteen ja luoda niiden välille keskusteluyhteys)? Saataisiinko asiakirjahallinnan ja arkistonmuodostuksen toteuttamiselle selkeät rajaviivat, maallikko-ohjeet ja viralliset velvoitteet? Saataisiinko ylipäätään koko organisaation yhtenäisen asiakirjahallinnan ja arkistonmuodostuksen hyödyt suhteutettua kouriintuntuvalla tavalla kaikkien yksiköiden käytännön työhön?

Oman profession arvonmääritystä?

Kuinka sitä pitäisi tulevaisuudessa arvottaa omaa työtään suhteessa tiedonhaun ammattilaisiin?

  • Ovatko asiakirjahallinnan ja arkistoalan ihmiset niitä ”pahnan pohjimmaisia”, jotka tuottavat informaation sopivan kokoisiksi, muotoisiksi ja rakenteen omaaviksi kokonaisuuksiksi, joita sitten itse tiedonhaun ammattilaiset saavat alkaa työstämään ja testaamaan tosielämän tiedonhaullisissa tarkoituksissa?
  • Vai, ovatko tietämättömät tiedonhaun ihmiset niitä ainaisia kysyjiä, vailla vastauksia, joille itse asiakirjahallinnan ja arkistoalan ammattilaiset armollisesti tarjoavat vastauksia, taitavasti organisoitujen tiedonlähteiden muodossa?

Kumpi sakki vetää pidemmän korren? (Perinteisesti varmasti nuo tiedonhaun porukat – but is that necessarily the right way to look at it?)